Työpöydälle tipahtelee jatkuvasti uusia hommia. Samaan aikaan pitäisi tehdä nykyisiä tehtäviä, ottaa haltuun uusia, kehittää yhdessä ja vielä lisäksi seurata ammatillista keskustelua ja tutkimusta. Tekemisen puutetta ei todellakaan ole. Tiedostakaan ei ole pulaa. Vaikeampaa sen sijaan on tunnistaa, mihin kulloinkin olisi tarpeen keskittyä. Ja tässä kohtaa usein unohtuu, että asioita on tarpeen myös jättää taakse. Tehdä tietoisia päätöksiä siitä, että enää emme toimi näin, vaan jatkossa meitä ja asiakkaitamme palvelee paremmin toisenlainen toimintatapa.
Luopuminen voi olla vaikeaa
Oppimisen yhteydessä puhutaan poisoppimisesta. Yksilötasolla se tarkoittaa sitä, että ihminen joutuu luopumaan itselleen ehkä merkityksellisestäkin tavasta ajatella ja tehdä asioita. Silloin, kun kyse on nimenomaan itselle tärkeästä asiasta tai tehtävästä, on luopuminen vaikeaa. Työelämässä kyseinen osa-alue tai työtehtävä on voinut tuoda itselle paljon mielekkyyttä ja onnistumisen kokemuksia. Uuden omaksuminen ja vanhasta luopuminen on työidentiteettikysymys. Se ei tapahdu siten, että joku kertoo, mikä on jatkossa tärkeää ja miten kannattaa toimia. Se edellyttää ihmisten omaa sisäistä ja yhteistä työstämistä.
Oppimista ajatellaan edelleen kouluoppimisen kautta uuden tiedon siirtämisenä: opettaja kertoo ja oppilaat painavat mieleensä. Osaaminen punnitaan kokeilla, joissa oppilas pyrkii vastaamaan kysymyksiin mahdollisimman oikein. On siis olemassa jokin oikea tai täydellinen vastaus. Tällainen käsitys oppimisesta on kuitenkin mekaaninen ja vanhentunut, eikä oikein toimi nyky(työ)elämässä.
Oppiminen ei ole opettajien, vaan meidän jokaisen omaisuutta. Se on läsnä kaikessa tekemisessä. Opimme tiedon lisäksi taitoja, arvoja, asenteita, ajatuksia, käsitteitä, malleja, teorioita, toimintatapoja. Opimme ensisijaisesti sosiaalisesti ja yhdessä, työelämässä erityisesti yhteisiä haasteita ratkoessamme. Opimme, vaikka emme tietoisesti opiskelisi. Opimme joskus myös asioita, jotka eivät aina ole meille itsellemme tai esimerkiksi työyhteisöllemme hyväksi.
Uutta vanhan päälle vai kokonaisuuden tarkastelua?
Organisaatioon uusia malleja ja toimintatapoja tuodaan hyvin usein ulkopuolelta. Uutta tuodaan vanhan päälle usein miettimättä kokonaisuutta. Luopumatta mistään. Tämän ajatuksen ymmärtäminen auttaa hahmottamaan, miksi meillä on niin kiire. Kiireen kesytys voisi olla entistä enemmän yhteisen suunnan ja työidentiteetin tutkimista. Keitä olemme olleet tähän saakka ja keitä olemme lähitulevaisuudessa? Mikä on tekemisemme ydin? Mitä saamme asiakkaissamme aikaan ja mitä heidän haasteitaan ratkaisemme? Ja millaisessa muutoksessa toimintamme on? Eli mistä meidän tulee joko heti tai vähitellen luopua? Mitä voimme tehdä vähemmän?
Epäolennainen syrjäyttää olennaista. Se vie aikaa ja energiaa siltä, mikä olisi tärkeää ja lisäarvoa tuottavaa. Se ohjaa tekemistä väärään suuntaan. Epäolennainen voi toki olla tärkeää yksittäisen työntekijän kannalta, mikä tekeekin luopumisen johtamisesta haastavaa. Luopumisen johtaminen on siis osa uudistumisen johtamista. Sen unohtaminen tekee uudistumisesta vaikeaa ja saa työpöydät pursuilemaan tehtäviä sekä ihmiset turhautumaan.
Työkaluja luopumiseen
Luopumista voi tapahtua joskus myös siinä mielessä automaattisesti, että kun oivalletaan jotain keskeistä uutta, saattaa se jo sinänsä tuoda uudet ”silmälasit” koko toimintaan. Aiempi tekeminen kyseenalaistuu, alkaa näyttää vanhalta ja tarpeettomalta. Tämän vuoksi suosittelenkin luopumisvalintojen pohjaksi yhteisen työn kehityksen tarkastelua. Sen pohjalta työyhteisö voi yhdessä tehdä perusteltuja valintoja ja poisvalintoja sekä suunnitella kokeiluja. Kokeilut toimivat siinä mielessä hyvin, että ne eivät lyö vielä lukkoon mitään, vaan niiden pohjalta työyhteisö voi arvioida uuden toimintatavan toimivuutta sekä oppia työstään lisää.
Jos haluat tietää lisää keinoista ja työkaluista, joiden avulla tekemiseen löytyy fokusta ja luopuminen mahdollistuu, ole yhteydessä. Tai lue lisää Motiwen Suuntaa ja sujuvuutta muutokseen -palveluista.